sunnuntaina, joulukuuta 25

Mitä onni on


Olen todella hidas lukija, mutta ehkä innostus ja tarmo korvaavat sen puutteen. Nyt minulla on kaksi kirjaa esiteltävänäni, joululahjaksi sain kolme joista yksi on tosin keittokirja, yksi elämäntaitokirja ja yksi ihan rehellistä kaunokirjallisuutta. Olen melko innoissani niistä, uusista tulokkaista, jotka pääsevät tutustumaan vanhoihin ja kaunistamaan kulttuurillista huonettani. Rakastan kaikkia kirjoja, jotka omistan. Tänään järjestelin ne värin mukaan huoneeseeni, ja hämmästyin jälleen kuinka paljon niitä onkaan. Toivottavasti tekin saitte mieluisia kirjalahjoja.

Aloitin viime postauksessa arvostelemani Arno Kotron kirjan oheistyön koulun kirjallisuusdiplomia varten, kyseessä on piirustustyö. Saatte nähdä sitten, kun se on valmis.

Will Ferguson: Onni
(Otava, 2002)
 
Mitä jos elämäntaitokirjat todella toimisivat? Siinä on pulma, jota ainakin itse olen joskus miettinyt. Moni varmaan arvelee, että ihmisten elämä muuttuisi hiukan verran paremmaksi, ellei paljonkin - kukapa ei olisi onnellinen, jos laihtuisi vähän, pystyisi vastustamaan houkutuksia, saisi hyvää palkkaa ja kävisi flaksi. Mutta kun suuremmassa mittakaavassa mietitään, tulos ei olisi lainkaan hyvä, päinvastoin. Siitä tulisi katastrofi.

Romaani kertoo persoonattomasta elämäntaitopuolen kustannustoimittajasta, jolla on rakkaushuolia, joka ei pysty lopettamaan juomistaan ja tupakan polttoaan ja joka muutenkin elää tavallisen harmaassa vitutuksessa, sellaisessa mikä elämään olennaisesti kuuluu. Eräänä päivänä hän löytää kustantamon niin sanotusta tauhkakasasta - pyytämättä lähetettyjen käsikirjoitusten, hautautuneiden unelmien joukosta - salaperäisen Tupak Soireen tuotoksen Mitä opin vuorella. Häntä arveluttaa ja karmii jokin teoksessa, mutta hän päättää toimittaa sen. Tässä ovat kasassa katastrofin ainekset, sillä tämä merkillinen teos antaa ohjeita, jotka oikeasti toimivat. Kustannustoimittajan tehtäväksi jää korjata hässäkkä, joka alkaa lähennellä maailmanloppua saadessaam kohtuuttomat mittasuhteet, ja samalla saada oma elämänsä raiteilleen.

Itse pidin kirjasta kovasti, vaikka se oli makuuni hiukan liian huumorilla kirjoitettu, melkein niin, ettei tiennyt, pitääkö kaikkia kirjan kohtia ja tapahtumia ottaa tosissaan. Välillä sattumukset ja päähenkilön tohelointi olivat niin onnettomia, etten voinut kuin nauraa surullisesti ja miettiä, onko tämä vain vitsi. (Itse olen tunnetusti melkoinen tosikko.)

Pari katkelmaa, jotka tiivistävät mielestäni hyvin kirjan loistavan ja ajankohtaisen sanoman:

Ilo ei ole olotila. Se on toimintaa. Ilo on verbi, ei substantiivi. Sitä ei ole olemassa irrallaan ihmisen teoista. Ilon kuuluukin olla tilapäistä ja ohimenevää, ei sitä ole ikinä tarkoitettukaan pysyväksi. Mono-no awaré. "Suru kaikessa olevaisessa." Suru joka vaikuttaa kaikkeen, jopa itseensä iloon. Ilman sitä ei iloakaan ole olemassa.
Ilo on jotain mitä me teemme. Ilo on tanssia alasti sateessa. Ilo on pakanallista ja absurdia ja himon ja surun värittämää. Hurmiota ei ole olemassakaan. Hurmio on tila johon ihminen siirtyy vasta kun on kuollut.

"Mitä me olemme? Keitä me olemme? Me emme ole pelkkiä ruumiita. Me emme ole sitä mitä omistamme, emme rahaa emmekä sosiaalista asemaa. Ihminen on sitä mitä hänen persoonallisuutensa on. Heikkouksia, oikkuja, omituisuuksia, turhautumia ja fobioita. Jos ne otetaan pois niin mitä jää? Ei mitään. Pelkkiä onnellisia, aivottomia ihmisen kuoria. Tyhjiä silmiä ja hengettömiä ilmeitä. -- Kohta kaikki puhuvat samalla lailla, hymyilevät samalla lailla, ajattelevat samalla lailla. Ihmisten persoonallisuudet muuttuvat yhä samankaltaisemmiksi. Ihmiset lakkaavat olemasta kokonaan."

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, jos tahtoo tietää, mistä elämässä on kyse. Ja kukapa ei haluaisi.




Arno Kotro: Musta morsian
(Like, 2005)

Tämä on Kotron esikoisteoksen jatko-osa, joka kertoo samasta rakkaustarinasta mutta tällä kertaa naisen näkökulmasta. Teksti on samanlaista oivaltavaa ja hyvää, Kotron runoja on mukava lukea. Tämä ei mielestäni ollut ihan niin hyvä kuin edellinen, mutta ei huonokaan. Kirja ei ehkä mennyt ihan niin syvälle naisen tunteisiin kuin olisin toivonut, sillä minua olisi kovasti kiinnostanut, miten nainen näki suhteessaan asiat, jotka kyseinen mies näki yhdellä tavalla. Tulen kuitenkin varmasti lukemaan jatkossakin Kotron teoksia, mikäli niihin törmään. Hänellä on omaperäinen ja hyvä ote asioihin, ja jokaisesta runosta löytyy mietittävää.

perjantaina, joulukuuta 16

Rakkautta, sotaa ja peikkoja

Olen pienen hiljaiseloni aikana ehtinyt lukaista kolme kirjaa ja aloittaa täyttä päätä neljännen ahminnan. Joulun alla innostun aina lukemaan ja varaamaan siten aikaa itselleni viltti ja piparirasia kainalossa. Olen myös itse alkanut pitkästä aikaa ajatella oman romaanin aloittamista, sanojen hiljaista huokailua, joka joskus ehkä päätyy kansien väliin. Toivottavasti.

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi
(Like, 2003)

Olen monesti halunnut saada tämän kirjan käsiini ja nyt, koska kirjallisuusdiplomia varten täytyy lukea myös runoutta, siihen tarjoutui oiva tilaisuus. Kirja on Arno Kotron esikoisteos ja paljon myynyt kuvaus parisuhteesta, joka ajautuu karille. Runot on kirjoitettu miehen näkökulmasta, ja teosta lukiessa osapuolten luonne ja keskinäinen kuilu alkavat selkiytyä lukijalle yllättävän hyvin. (Olen itse suhtautunut aina runouteen kirjallisuuden haarana, josta ei saa mitään irti ellei ole kuuluisa ajattelija tai käytä analysointiin aikaa tuntikausia. Oli hienoa, että tämä ennakkoluuloni oli vain ennakkoluulo.)

Nostan hattua sille, miten Kotro on havainnut miehen ja naisen keskinäisen eron, sen miten nainen on haavoittuva ja aina oikeassa oleva osapuoli, sen miten mies tuntee itsensä vähäpätöiseksi hänen rinnallaan. Kaiken kaikkiaan pidän Kotron käyttämästä kielestä ja tavasta ilmaista asioita, siksi lainasin kirjastosta myös hänen toisen kirjansa Musta morsian, josta varmaan tulen tänne myöhemmin tarinoimaan.
senkin taakan alle voi musertua rakas että
kaikki on liian kevyttä



Ilkka Remes: 6/12
(WSOY, 2006)

Luin tämän hätäisesti koulutehtävää varten lähinnä siksi, että aiheena oli "outo rikostapaus" ja veljeni ja isäni hehkuttavat Remestä alituisesti. Kirja oli tapahtumarikas ja hyvin rakennettu, Remes on selvästi tehnyt valtavan pohjatyön, mutta itseeni ei ihan täysillä kolahtanut. Ajatuksena presidentinlinnaan tehtävä isku on mielenkiintoinen ja henkilöhahmot olivat symppiksiä - en kyllä tiedä, ovatko läheskään kaikki tätä mieltä, ehkä tämä on vain omaa kieroa ajatteluani - mutta ehkä tällainen jännityskirjallisuus ei ihan ole minun lajini. Sotajutut eivät kiinnosta eikä toiminta saa minua syttymään. Lukukokemuksena oli kuitenkin ihan kiinnostava ja erilainen, ja varmasti kirja on hyvää luettavaa jännäreiden ystäville.




Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
(Tammi, 2000)

Yleensä suhtaudun Finlandia-palkittuihin teoksiin hiukan skeptisesti - kenties siksi, koska kovasti kehuttu Sofi Oksasen Puhdistus ei osunut - mutta tämä muutti näkemykseni täysin. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi on hyvin monikerroksinen, kaunis tarina vaikeista ja ajankohtaisista aiheista. Se yhdistelee taitavasti uutta ja vanhaa luoden uudenlaisen todellisuuden, joka melkein saa menemään lankaan.

Kirja sijoittuu eroottisesti latautuneeseen homoyhteisöön, luovaan visuaaliseen alaan ja siihen, miten nuori mies käsittelee pahuutta. Kirjaan pahuus tiivistyy pedon muodossa, niin sisäisen kuin konkreettisenkin. Päähenkilö ottaa kotiinsa peikon, ja siitä huolehtiminen ja asian peitteleminen alkaa lopulta hallita koko elämää. Luonnon ja ihmisen suhde, oman sisäisen pedon hallitseminen, homoseksuaalisuuden ilmentyminen, mainosala sekä kaukoidästä ostetut orjavaimot ovat kirjan keskeisiä asioita, ja on hienoa nähdä, miten hämmästyttävän taidokkaasti Sinisalo punoo tämän kaiken yhteen kauniiksi verkoksi. Kirja antoi minulle ja ajatuksilleni todella paljon, ja niinpä haluan ehdottomasti lukea tältä kirjailijalta useammankin teoksen.

Minua koskettivat erityisesti tarinan ihmissuhdekuvaukset, sitä miten jonkun haluaa niin kovasti, että olisi valmis tekemään mitä vain, erilaisia tunnetiloja jotka mustaavat mielen. Uskon, että tämän tulen lukemaan monta kertaa uudestaan. Tiedättehän ne kirjat, jotka kutkuttavat kerta toisensa jälkeen ja antavat aina jotain uutta.




(Tällä hetkellä luen Will Fergusonin romaania Onni™, jonka aihe on kovin kiinnostava. Tiivistettynä sen ajatus on kuvata, mitä tapahtuisi, jos elämäntaito-oppaat oikeasti toimisivat, ja miten pulaan ne saattaisivat maailman.)