Olen todella hidas lukija, mutta ehkä innostus ja tarmo korvaavat sen puutteen. Nyt minulla on kaksi kirjaa esiteltävänäni, joululahjaksi sain kolme joista yksi on tosin keittokirja, yksi elämäntaitokirja ja yksi ihan rehellistä kaunokirjallisuutta. Olen melko innoissani niistä, uusista tulokkaista, jotka pääsevät tutustumaan vanhoihin ja kaunistamaan kulttuurillista huonettani. Rakastan kaikkia kirjoja, jotka omistan. Tänään järjestelin ne värin mukaan huoneeseeni, ja hämmästyin jälleen kuinka paljon niitä onkaan. Toivottavasti tekin saitte mieluisia kirjalahjoja.
Aloitin viime postauksessa arvostelemani Arno Kotron kirjan oheistyön koulun kirjallisuusdiplomia varten, kyseessä on piirustustyö. Saatte nähdä sitten, kun se on valmis.
Will Ferguson: Onni™
(Otava, 2002)
Mitä jos elämäntaitokirjat todella toimisivat? Siinä on pulma, jota ainakin itse olen joskus miettinyt. Moni varmaan arvelee, että ihmisten elämä muuttuisi hiukan verran paremmaksi, ellei paljonkin - kukapa ei olisi onnellinen, jos laihtuisi vähän, pystyisi vastustamaan houkutuksia, saisi hyvää palkkaa ja kävisi flaksi. Mutta kun suuremmassa mittakaavassa mietitään, tulos ei olisi lainkaan hyvä, päinvastoin. Siitä tulisi katastrofi.
Romaani kertoo persoonattomasta elämäntaitopuolen kustannustoimittajasta, jolla on rakkaushuolia, joka ei pysty lopettamaan juomistaan ja tupakan polttoaan ja joka muutenkin elää tavallisen harmaassa vitutuksessa, sellaisessa mikä elämään olennaisesti kuuluu. Eräänä päivänä hän löytää kustantamon niin sanotusta tauhkakasasta - pyytämättä lähetettyjen käsikirjoitusten, hautautuneiden unelmien joukosta - salaperäisen Tupak Soireen tuotoksen Mitä opin vuorella. Häntä arveluttaa ja karmii jokin teoksessa, mutta hän päättää toimittaa sen. Tässä ovat kasassa katastrofin ainekset, sillä tämä merkillinen teos antaa ohjeita, jotka oikeasti toimivat. Kustannustoimittajan tehtäväksi jää korjata hässäkkä, joka alkaa lähennellä maailmanloppua saadessaam kohtuuttomat mittasuhteet, ja samalla saada oma elämänsä raiteilleen.
Itse pidin kirjasta kovasti, vaikka se oli makuuni hiukan liian huumorilla kirjoitettu, melkein niin, ettei tiennyt, pitääkö kaikkia kirjan kohtia ja tapahtumia ottaa tosissaan. Välillä sattumukset ja päähenkilön tohelointi olivat niin onnettomia, etten voinut kuin nauraa surullisesti ja miettiä, onko tämä vain vitsi. (Itse olen tunnetusti melkoinen tosikko.)
Pari katkelmaa, jotka tiivistävät mielestäni hyvin kirjan loistavan ja ajankohtaisen sanoman:
Ilo ei ole olotila. Se on toimintaa. Ilo on verbi, ei substantiivi. Sitä ei ole olemassa irrallaan ihmisen teoista. Ilon kuuluukin olla tilapäistä ja ohimenevää, ei sitä ole ikinä tarkoitettukaan pysyväksi. Mono-no awaré. "Suru kaikessa olevaisessa." Suru joka vaikuttaa kaikkeen, jopa itseensä iloon. Ilman sitä ei iloakaan ole olemassa.
Ilo on jotain mitä me teemme. Ilo on tanssia alasti sateessa. Ilo on pakanallista ja absurdia ja himon ja surun värittämää. Hurmiota ei ole olemassakaan. Hurmio on tila johon ihminen siirtyy vasta kun on kuollut.
"Mitä me olemme? Keitä me olemme? Me emme ole pelkkiä ruumiita. Me emme ole sitä mitä omistamme, emme rahaa emmekä sosiaalista asemaa. Ihminen on sitä mitä hänen persoonallisuutensa on. Heikkouksia, oikkuja, omituisuuksia, turhautumia ja fobioita. Jos ne otetaan pois niin mitä jää? Ei mitään. Pelkkiä onnellisia, aivottomia ihmisen kuoria. Tyhjiä silmiä ja hengettömiä ilmeitä. -- Kohta kaikki puhuvat samalla lailla, hymyilevät samalla lailla, ajattelevat samalla lailla. Ihmisten persoonallisuudet muuttuvat yhä samankaltaisemmiksi. Ihmiset lakkaavat olemasta kokonaan."
Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, jos tahtoo tietää, mistä elämässä on kyse. Ja kukapa ei haluaisi.
Tämä on Kotron esikoisteoksen jatko-osa, joka kertoo samasta rakkaustarinasta mutta tällä kertaa naisen näkökulmasta. Teksti on samanlaista oivaltavaa ja hyvää, Kotron runoja on mukava lukea. Tämä ei mielestäni ollut ihan niin hyvä kuin edellinen, mutta ei huonokaan. Kirja ei ehkä mennyt ihan niin syvälle naisen tunteisiin kuin olisin toivonut, sillä minua olisi kovasti kiinnostanut, miten nainen näki suhteessaan asiat, jotka kyseinen mies näki yhdellä tavalla. Tulen kuitenkin varmasti lukemaan jatkossakin Kotron teoksia, mikäli niihin törmään. Hänellä on omaperäinen ja hyvä ote asioihin, ja jokaisesta runosta löytyy mietittävää.
Romaani kertoo persoonattomasta elämäntaitopuolen kustannustoimittajasta, jolla on rakkaushuolia, joka ei pysty lopettamaan juomistaan ja tupakan polttoaan ja joka muutenkin elää tavallisen harmaassa vitutuksessa, sellaisessa mikä elämään olennaisesti kuuluu. Eräänä päivänä hän löytää kustantamon niin sanotusta tauhkakasasta - pyytämättä lähetettyjen käsikirjoitusten, hautautuneiden unelmien joukosta - salaperäisen Tupak Soireen tuotoksen Mitä opin vuorella. Häntä arveluttaa ja karmii jokin teoksessa, mutta hän päättää toimittaa sen. Tässä ovat kasassa katastrofin ainekset, sillä tämä merkillinen teos antaa ohjeita, jotka oikeasti toimivat. Kustannustoimittajan tehtäväksi jää korjata hässäkkä, joka alkaa lähennellä maailmanloppua saadessaam kohtuuttomat mittasuhteet, ja samalla saada oma elämänsä raiteilleen.
Itse pidin kirjasta kovasti, vaikka se oli makuuni hiukan liian huumorilla kirjoitettu, melkein niin, ettei tiennyt, pitääkö kaikkia kirjan kohtia ja tapahtumia ottaa tosissaan. Välillä sattumukset ja päähenkilön tohelointi olivat niin onnettomia, etten voinut kuin nauraa surullisesti ja miettiä, onko tämä vain vitsi. (Itse olen tunnetusti melkoinen tosikko.)
Pari katkelmaa, jotka tiivistävät mielestäni hyvin kirjan loistavan ja ajankohtaisen sanoman:
Ilo ei ole olotila. Se on toimintaa. Ilo on verbi, ei substantiivi. Sitä ei ole olemassa irrallaan ihmisen teoista. Ilon kuuluukin olla tilapäistä ja ohimenevää, ei sitä ole ikinä tarkoitettukaan pysyväksi. Mono-no awaré. "Suru kaikessa olevaisessa." Suru joka vaikuttaa kaikkeen, jopa itseensä iloon. Ilman sitä ei iloakaan ole olemassa.
Ilo on jotain mitä me teemme. Ilo on tanssia alasti sateessa. Ilo on pakanallista ja absurdia ja himon ja surun värittämää. Hurmiota ei ole olemassakaan. Hurmio on tila johon ihminen siirtyy vasta kun on kuollut.
"Mitä me olemme? Keitä me olemme? Me emme ole pelkkiä ruumiita. Me emme ole sitä mitä omistamme, emme rahaa emmekä sosiaalista asemaa. Ihminen on sitä mitä hänen persoonallisuutensa on. Heikkouksia, oikkuja, omituisuuksia, turhautumia ja fobioita. Jos ne otetaan pois niin mitä jää? Ei mitään. Pelkkiä onnellisia, aivottomia ihmisen kuoria. Tyhjiä silmiä ja hengettömiä ilmeitä. -- Kohta kaikki puhuvat samalla lailla, hymyilevät samalla lailla, ajattelevat samalla lailla. Ihmisten persoonallisuudet muuttuvat yhä samankaltaisemmiksi. Ihmiset lakkaavat olemasta kokonaan."
Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, jos tahtoo tietää, mistä elämässä on kyse. Ja kukapa ei haluaisi.
Arno Kotro: Musta morsian
(Like, 2005)
Tämä on Kotron esikoisteoksen jatko-osa, joka kertoo samasta rakkaustarinasta mutta tällä kertaa naisen näkökulmasta. Teksti on samanlaista oivaltavaa ja hyvää, Kotron runoja on mukava lukea. Tämä ei mielestäni ollut ihan niin hyvä kuin edellinen, mutta ei huonokaan. Kirja ei ehkä mennyt ihan niin syvälle naisen tunteisiin kuin olisin toivonut, sillä minua olisi kovasti kiinnostanut, miten nainen näki suhteessaan asiat, jotka kyseinen mies näki yhdellä tavalla. Tulen kuitenkin varmasti lukemaan jatkossakin Kotron teoksia, mikäli niihin törmään. Hänellä on omaperäinen ja hyvä ote asioihin, ja jokaisesta runosta löytyy mietittävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti